Heräsin keskellä yötä. Näin se täytyy tehdä! Osaksi julkisesti, osaksi privaatisti. Niin, että itselle tulee tunne jatkumosta, siitä että joku seuraa vaikkei ehkäpä oikeasti seuraisikaan. Pidän kirjoittamisesta, pidän siitä ajatuksesta että joku lukee tekstejäni. Kun kerron muille (eli teille), toteutan kertomaani itselleni. Joko siinä järjestyksessä tai toisinpäin. Tämä saa luvan olla kuin päiväkirja, mutta kirjakielellä. Luulen, että ajatukseni itsensä kuntoon laittamisesta tai saamisesta ei kuitenkaan ole kovin uusi. Päin vastoin. Jos kuulisin kaikkien ihmisten ajatukset ympärilläni, luulen että sieltä kuorossa huudettaisiin; voi kun saisin sen ajan, energian, tahdon ja voiman saada itseni kuntoon. Fyysisesti ja/tai henkisesti.

Minä aloitan tästä. Tavoitteena on henkinen hyvinvointi fyysisen hyvinvoinnin kautta. Haluan kohottaa kuntoani, että voin tarvittaessa juosta pakoon jos minua uhataan. Haluan pystyä juoksemaan bussiin hengästymättä (sen jo melkein pystyn). Haluan saada itselleni jatkumon ulkoilusta ja kuntoilusta. Tiedän jo sen että kun säännöllisesti käy jokapäivä ulkona lenkillä (juoksemassa tai kävelemässä, miten vaan) niin siihen tulee riippuvuus. Niin pitkälle minäkin olen päässyt. Mutta miten saisin sen jatkumaan elämän läpi eikä vain puuskittain, puolivuosittain, kuukauden tai jopa viikkojen jaksoissa!

Haluan lisäksi keventyä. Palata niihin mittoihin joita muistelen kaiholla. Muuten olen aika sinut makkaroitteni kanssa, mutta rakastan vaatteita. Kaappini on täynnä vaatteita, jotka eivät mahdu minulle. Tunnen oloni tukalaksi kun tulee juhlat. Inhoan yli kaiken tukalaa tunnetta ja epävarmuutta. Lukuisista rievuista minulla on vain muutama joka menee peiliinkatsomisen kautta läpi juhliin asti. Olen jossain määrin itsekriittinen, mutta hysteriasta ei ole kyse. Haluan vain kuluttaa itsestäni pois ensin 5 kiloa. Tiedän olevani jo silloin ylen onnellinen. Olin onnellinen jo kun pudotin 3kiloa, todella iloinen ja viriili. Mutta kilot tulivat takaisin stressin ja keskittymiskyvyn puutteen myötä. Ensin pienempi tavoite (joka tuntuu aika isolta sekin). Sen jälkeen vielä 3-5 kiloa pois ja mahdun niihin kauniisiin vaatteisiin, joita minulla on kaappi täynnä. Olen esteetikko, enkä tällä hetkellä itse tunne toteuttavani omaa estetiikan tajuani. En kertakaikkiaan. En ole toteuttanut pitkään aikaan. Siihen liittyy monia kipeitäkin asioita. Yhteensä siis 8-10kiloa. Ja paljon uusvanhoja lempivaatteita!

Fyysisen olemuksen kuntoon laittaminen johtaa, tai ainakin on hyvää vauhtia lähestymässä myös henkistä hyvinvointia. Olen aika rikki. Tiedän, että olen ollut sitäkin jo pitkään. Tiedän, että jos pystyn ottamaan jokaisesta arvokkaasta päivästä vieläkin arvokkaammat 30-60 minuuttia ja menen ulos, juoksen, kävelen, käyn kuntosalilla, tanssin tai ylipäätään hikoilen, olen jo paremmassa henkisessä vireydessä. On ihana kevät, miksi en pystyisi siihen? Vaaditaan vaan pitkäjänteisyyttä ja toisaalta on otettava vain päivä kerrallaan.

Haluan tulla kauniiksi. Miksi minä en saisi olla kaunis. Se on oma asiani. Haluan olla tyytyväinen itseeni. Ulkonäkö tai edes henkinen jaksamiseni ei ole päivieni keskipiste tai elämäni olennaisin asia, mutta en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt huomiota itseeni ja nyt haluan pitää itsestäni huolta. Olen tehnyt vain töitä. Kovasti! Olen 30-v nainen. Eikös ne mummot ole sanoneet jo pitkään että kohta on myöhäistä jos ei kolmekymppisenä aloita pitämään itsestään ja kunnostaan huolta! Voihan se olla että onkin jo liian myöhäistä! Minulle ei ole luonnostaan suotu juuri mitään kaunista, tai on sääreni kyllä aika kauniit ja sirot ja hiuksenikin ihan ok, mutta jostain syystä olen laiminlyönyt ja ollut laiska ulkonäköni suhteen, jolloin nekin mistä olisi voinut tulla jotain kaunista ovat olleet huonolla mallilla jo pitkään. Laiminlyönti on hyvä sana. Olen laiminlyönyt itseäni!

Päätöksen tekeminen on iso asia. Ilman sitä ei voi tapahtua mitään. Aloittamispäätöstä ei voi tehdä kevyesti. Niin että hieman päättää muuttavansa elämäntapojaan. Toisaalta ei ole kyse siitä että kertaheitolla muuttaisin kaiken tai edes puolet elämästäni. Ei, ei siten saavuta yhtään mitään. Tarvitaan päätöksiä juuri niistä pienistä tärkeistä asioista joita tapahtuu jokaisessa arkipäivässä.

Halusin tehdä tutkimuksen kropalleni. Jos jatkan kesään (esim. kesäkuun loppuun) nyt aloittamiani vatsalihasliikkeitä, näkyykö muutos missään. Ajattelin toki tehdä muutakin, mutta ehkäpä se jeesaisi tuota vyötärön uudelleen etsimistä. Minulla on ihan ok vyötärö.. tuolla jossain! Tähän innosti siskoni kertomus tv-ohjelmasta, jossa näytettiin mitä vyötärölihavuus voi pahimmillaan aiheuttaa. Eräälle naiselle tehtiin vatsalaukun pienennysleikkaus (hui), ja havaittiin että sisäelimet olivat paksun rasvakerroksen peittämät ja että vyötärölihavuus nimenomaan kertoo tästä sisäelinten rasvaistumisesta! Apuaa! Minulla on hyvä mielikuvitus joten se auttoi minua sysäämään itseni liikkeelle. Nyt tietysti joku ajattelee, että siellähän se joku kolmekymppinen vain istuu ja leventää ahteriaan ja vyötäröään kun kirjoittaa vaan blogiaan, mutta ei. Tämä on tärkeää. Saan tästä oikein hyvän aloituksen muutokselle ja eheytymiselleni.

No more white bread. Saan vatsakipuja jos käyn mäkkärissä syömässä valkoisen hampurilaisen. Usko jo! Välillä on pakko saada roskaa ja sitten sitä nappaa mahaansa samalla kun lukee laatulehdet. Jälkikäteen ei edes muista että on syönyt, koska on lukenut stä lehteä samalla. Ja maha on kipeä. en syö juurikaan punaista lihaa. Hampurilaiset ovat varmasti ainoat punaiset lihat jota syön. Ja sitäkään en tunnusta kenellekään. Nyt on pakko lopettaa koska tarvitsen kuituja vatsalleni, en höttöä.

Siitä olen onnellinen että olen ollut vuoden karkin ja suklaan ostolakossa. Tarkoittaa siis sitä, että olen pystynyt edes jotain herkkuihin liittyvää pitämään aisoissa. Hyvä minä! Pystyn muuhunkin! Vuosi on pitkä aika! Ja ihan oikeasti karkkien ja suklaan syöminen on vähentynyt varmasti 80%. Huhhhuh. Ensimmäinen viikko olikin ihan helvettiä! Edessäni leijaili pilvinä karkkeja ja namuja, maistoin kaikkien ihanien suklaiden pikantin maun niin aitona kielelläni. No, selvisin piinaviikoista ja pystyin jatkamaan. Ja jatkan siis vieläkin!

Tärkein päätökseni liittyy varmasti kuntoiluun: joka päivä annos hengästymistä tai hikoilua. Ensin kevyemmin sitten tasaisemmin ja pidemmin. Lisäksi kevennän lautaseni sisältöä. Aikaisemmin lautasmalli, jossa suuri osa salaattia, pienempi osa sitä muuta on toiminut kohdallani. Otan myös mieheni kanssa ruokaillessani pienemmän lautasen kuin hän. Sekin on oikein jees. Koitan pitää mielessä päivän kerrallaan eikä yrittää ajatella liian pitkälle. Tavoite on kuitenkin realistinen. Se 8-10 kiloa ei ole mikään mahdoton urakka. Tosin nythän se on vasta alussa..

Lähden ulos. Nyt juuri. Menen kiertämään kivan järvilenkin. Saan siten happea aivoilleni ja hyvän mielen. Parastahan tässä on, että joka päivä kun tekee sen hyvän teon, voi olla tyytyväinen itseensä. Ja sehän jää päälle!